Kylläpä sitä karttua on tullutkin tällä viikkolla ja kovaa joka helvetin suunnasta. Jos vitutuksen asteeseen on jokin mittari niin olen satavarma ettei tälläkertaa mittaasteikko edes riittäisi. Hyvä puoli jos nyt jotain hyvää pitää etisä on se että onneksi osaan nauraa itselleni, jos en osaisi niin minuthan voisi suoraan kärrätä hullujen huoneelle.

Sattui tänään...Olin Innolla, Into kainalossa tarkemmin Into takapenkillä autossa matkalla Iisalemeen. Koira piti viedä Silmä ja polvi tarkistukseen, jännittikin vähän ja silleen. No pääsen sinne Iisalmeen ja ihmettelen olekohan edes oikeassa paikassa sillä eihän siellä ole ristinsielua vaikka kuvittelisi sitä nyt joukkotarkistuksessa ihmisiä olevan. Menen ja koklaan ovea, miksi ovet ei aukene meille?? No koska on väärä viikonloppu PERKELE, ne tarkistukset tehdäänkin ensiviikonloppuna ja emmehän me ole silloin maisemissa kun olemme koiranäyttelyissä Seinäjoella. Niin onkohan tuo Seinäjoenkaan päivä edes oikea pitää ihan tarkistaa papereista..Kävin sitten tupakilla Iisalmessa, tulee toi tupakointi  kyllä aika kalliiksi kun pitää melkein tunti  sivunsa ajella, että pääsee kähhyyttämään. 

Sitten muita vitutuksen aiheita. Tietenkin se koiravauvva...nyyhh ja kääk ja räähh ja itkuu ja vittuu ja kaikki kamalat kirosanat  mitä mieleeni juolahtaa...##&&##salamapääkallosalama##. Taas tuli puhetta siitä toisesta koirasta, no ei ota tuulta ei ota. Niin paljon otti päähän ja ottaa vieläkin, että tuli itku, minä likka sitä vain itkee pillitän, en puhu kellekkään mitään vaan itkeä pillitän ja sitten halaan Intoa :) Into tuo hyvän mielen aina, ei tarvitse kuin laskea silmänsä siihen ja heti  on parempi mieli. Taidankin liimata  noihin minun kakkuloihin sellaiset Into tarrat niin olen aina ja iänkaikkisesti hyvällä tuulella. Mutta tässä asiassa en aio  luovuttaa, se koira siis se uusi koiravauvva ei rasita meidän isäntää ollenkaan,  niin kuin ei rasita Intokaan. Minä se olen joka sen hoitaa, ruokkii, pesee ja puunaa käyttää ulkona jne. jne..ei olisi hänelle siitä paljoa vaivaa ei...minä en käsitä, mutta kaipa minua ei ole luotukaan käsittämän...minä vain kämmään asioita..näihin kuviin ja näihin tunnelmiin..tekee mieleni kiljua, siis ei sitä juomaa vaan mennä tuonne ulos ja huutaa niin perskuleen kovaa kuin sisuksistani lähtee..ehkäpä vielä teen senkin.

Pienet veikkulit on kohta jo omissa kodeissaan, Piiu on vähän surullinen jota en kyllä yhtään ihmettele. Onneksi hänelle jää yksi riiviö kotiin paijattavaksi. On ne vaan nii suloisii..