Ihana katsoa noita koiria, sillä Into vihdoin ja viimein hyväksyi Niilon. Kaipa se vain ajatteli, ettei toi nyt sitten lähdekkään täältä minekkään joten sama kai sen kaa on vähän jytistää. Niin kyllähän se mukavalle näyttää, mutta kyllä joka kerta riipaisee kun Niilo roikkuu kiinni Inton nyyteissä tai turkissa. Ruoka maistuu pikkuiselle paremmin kuin hyvin, astia syödään loppuun saakka ihanasti massuttamalla, höperö ääni mutta niin suloinen.

Ulkonaki on ahkeraan vierailtu, Into poika vain tahtoo vähän tempuilla sisääntulon kanssa, herra täytyisi kantaa sisälle aivan kuten pikku Niiloakin :) Kun pyydän Intoa sisälle, hän jää seisomaan rappusien eteen kuin suolapatsas eikä kyllä tee elettäkään, että liikuttaisi neljää jalkaansa ja loikkaisi rappuset ylös. Tuumii varmaan päässään, kun kerran kannat tuon pienen niin kyllähän sinä kannat minutkin.....ja mamma kantaa:) Onneksi tätä ei nyt tapahdu joka kerralla, mutta muutamia kertoja kuitenkin, varsinkin kun Niilo oli vielä Intolla pannassa.

Pöytäliinanpaino koira. Lenkillä tapasimme pikkutyttösen joka ihmetteli Inton nyyttejä. Kyseli minulta miks sillä on tommoset...tuumasin siihen, että kun Into on niin pieni koira, minun on täytynyt laittaa siihen pöytäliinanpainoja ettei kova tuuli vie Intoa :) Niin ja tähän uskoon minä sitten sen pikkutytön myös jätin...ilkeä ämmä...kijäh

Pieni päikkäreillä