Enpäs puhukaan mistään lääkkeestä tai no voi sitä kyllä lääkkeeksikin kutsua :D Sillä olin juuri äsken koirien kaa metsälenkillä, ei voi olla rauhoittavamapaa paikkaa, no jos ei anestesialääkärin vastaanottoa lasketa. Ihanaa sain miehenikin mukaan katsomaa lumisia talvisia maisemia. Koirista oikein näkee kun ne nauttii. Saavat juosta sydämenkyllyydestä irti. Kyllä Niilopoika joutuikin tekemään töitä, että pääsi eteenpäin lumessa, sillä kun on vielä niin pienet töppöjalat ja massu riippuu lähellä maata. Kyllä Niilo siitä vielä kasvaa ja sitten päästäänkin ja lujaa. Into on ihana, se menee nelisenmetriä edellä metsässä, pysähtyy ja jää odottamaan, sitten tuumaan mennään ja taas mentiin. On niin huoletonta menemistä, ei tarvitse miettiä karkaahoan jompikumpi jonnekkin seuraavassa puskan juuressa..ei ne karkaa tiedän minä, ne on mamman mussukoita ja ne pysyy mamman lähellä. Pupunpapanat on suurta herkkua, ai että kun apajalle pääsee niin sitten on mammallakin vähän tekemistä saada poikakullat taas eteenpäin, mutta mikäs kiire meillä on, ei mikään, siellä on aikaa tuumata ja huoahtaa, rauhoittua.